Uncategorized

HERKKYYS

Tuntuupa vaikealta kirjoittaa julkisesti mitään, näitä on kasaantunut taas hirmuisesti tyynyt alle. Halusin kirjoittaa herkkyydestä, ja vahvoista naisista. Miksi jusuri vahvoista naisista? Koska törmäsin taas hetki sitten siihen, että mulle sanottiin kuinka vahva oon. Toisaalta ymmärrän joitain juttuja miksi se saattaa siltä näyttää ulospäin. Ellet sitten oo sattunut olemaan niin lähellä, että olisit nähnyt sen, kun en uskalla mennä illalla yksin kotiin, ja toivoisin, että voisin pyytää naapurin kolossia meidän sohvalle istumaan ja vaan olemaan läsnä. Okei, eihän näitä usein oo, mutta näitä isoja muutoksia on tullut syksyn alkuun tosi paljon, niin on ollut viikkoja, kun olisin halunnut vaan painua sinne naapurin sohvalle ja olla puhumatta mitään.

 

Tämmöisen päivän jälkeen, kun pelkään omaa varjoanikin, on hassua, kun joku tokaisee kiiltävillä silmillä kuinka vahva mä oon. Ja lisää vielä,  kuinka mä uskallan tehdä joitain ”siistejä” juttuja. Oon maininnutkin siitä, että mitä isompi liekki, sitä isompi varjo. Tajuan sen koko ajan paremmin. Tuo tunneskaala millä liikutaan, on valtava, ja kasvattaa ja kasvaa jatkuvasti. Tuo pelko, mikä saa mut tarrautumaan naapuriin on ihan uusi. Miksi en sitten mene vaan jonkun luokse tuollaisina hetkinä(?), koska omasta mielestä pärjään hyvin itsekkin. Selvästi..

 

Herkkyys on sellainen juttu, mistä e oo kirjoittanut aiemmin. Oon viimeisinä vuosina fiilistellyt sitä, että mussa on jotain samoja piirteitä, kun erityisherkässä ihmisessä. Tykkään olla esillä, ja tavata uusia ihmisiä, ja nautin siitä tosissaan. Väsyn noista tilanteista vaan tosi paljon. Tarviin ihan hirmuisesti omaa aikaa, ja saan akut ladattua oikeastaan vaan yksin. Tietysti ystävien seurassa myös, mutta en kaikkien. Mähän oon pohjimmiltaan pelokas, herkkä pikkutyttö, joka ei pidä suurista kaveriporukoista. Luulen, että tuo ns.vahvuus on tullut viimeisten vuosien aikana, kun ei oo ollut vaihtoehtoja.  Edelleenkään en hakeudu tarkoituksella isoihin kaveriporukoihin, ja tykkään intiimistä hengailusta enemmän, ja syvistä keskusteluista.

Miten se herkkyys sitten ilmenee? Analysoin, tulkitsen ja tarkkailen muita ja muiden eleitä ja ympäristöä todella tarkasti. Itken lähinnä kaikesta, ja se on ihan parasta. Saatan jäädä kelaamaan jonkun sanomisia, “outoja” ilmeitä, tai muuten vaan käytöstä monien päivien tai viikkojen ajaksi. Oon vahva just niin kauan kun tarvii, ja oon hyvä vetämään semmoista vahvan ihmisen roolia. En ala itkemään, jos mulla ei oo turvallinen olo. Oon myös usein se tyyppi, kenelle on helppo kertoa kaikki syvimmät huolet, vaikka me ei oikeastaan tunnettaisikaan. Mistä sen sitten tietää? Siitä että oon löytänyt monesti itseni olkapäänä jonkun  tuntemattoman rikkinäisen sielun viereltä.  Toisin päin se ei meekkään ihan niin. Joitain juttuja oon opetellut väkisin, vaikka musta tuntuu usein vaikealta avata omia asioitani, kuin ihan muutamalle tyypille. Tän takia monet tapaamisetkin on tosi kuluttavia, koska oon pirun hyvä kuuntelemaan, mutten puhumaan omista asioistani. Tiettyyn pisteeseen asti on toki helppo puhua, mutta pidän tuon tosi suppeana ja tiukasti kasassa hyvinkin pitkään. Tää saattaa näyttäytyä toisenlaisena, jos muut näkee vaikka jossain esillä, tai kaveriporukoissa, mutta näkisitpä semmoisessa tilanteessa, jossa mun ei tarvii miettiä miten käyttäydyn, koska musta ei tehdä mieliteitä.  Tämmöiset ihmiset kenen seurassa mun ei tarvii miettiä, että oon arvioitavana, on tulleet viime vuosina tosi rakkaiksi. Muu elämä pyörii hirmuista vauhtia, mutta onneksi jotkut tyypitä pysyy siinä lähellä, kiitollinen teistä! <3

 

Onko silleen, että vahvat naiset on vahvoja, koska niillä ei oo vaihtoehtoja? En tiiä tietenkään, mutta elämä on klassisesti kovettanut musta ainakin tosi vahvan, jollain mittarilla sen uskallan myöntää.  Pienenä oon aina ollut se ujoin tyyppi. Todellisuudessa oon huolissani enemmänkin muista ihmisitä kuin itsestäni, ellei sitten oo menossa joku ihmeellinen pelokas vaihe.  Mulla on aina ollut vähän sellainen ajatusmalli, että minä pärjään, mutta mitenkäs muut. Mun yrittäjyys ja hullut suunnitelmat ei hirvitä mua suurimmaksi osaksi yhtään, mutta jonkun muun saattaa. Oon varma, että tulipa eteen mitä tahansa, pärjään aina. Aina löytyy ratkaisu, ja sitten vaan vaihdetaan suuntaa. Siihen asti mennään täysillä. Pienenä muistan ihmetelleeni äitille, että mikä tässä oikein on kun kaikilla on kaikki huonosti, ja mulla ei. Siihen tuttu vastaus, “se on toi sun asenne”. Alan ymmärtää tuota kommenttia, jota oon tapani mukaan jäänyt vähän kelaamaan. On vaan niitä tyyppejä kenellä on kaikki aina huonosti, ja sitten on ne, kenellä kaikki aina näennäisesti hyvin. Ainakin he ovat osanneet kaivaa asioden hyvät puolet esiin, vaikka olisi mitä meneillään. Kaikilla on tietysti ongelmat eri skaalalla, ja hauskaa on huomata välillä, että jonkun päivä menee pilalle vaikka parkkisakosta. Kellä mitenkin, ja se on tarkoituskin!

Mitä jos kaikki onkin hyvin, ja voitaisiin vaan vetää happea sisään oikein kunnolla ja relata vähän enemmän.?

 

Puss,

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *