Uncategorized

Pakomatka ohi, luulen

Haluan saavuttaa jotain, saavutan sen, haluan saavuttaa lisää. Haluan toteuttaa mun omaa juttua, ei väliä miten, kunhan saan toteuttaa sitä. Luoda uutta, ja ottaa riskejä. En halua sitoutua, koska pelottaa että joku vahingossa jarruttaa mun matkaa. No haluan, mutta en muuten vaan. Löydän itseni Nuuksion poluilta kertomasta nuorelle jampalle silmät kirkkaina kaikki mahdolliset syyt, miksei muhun kannata tutustua enempää. Taisi olla sen aika, että kertoo jotain kivaa itsestään. Oikeastaan mä edes tiedä miksi olen täällä. Siitä oltiin selvästi yhtä mieltä. Haluan juosta johonkin, ja olla juurtumatta mihinkään paikkaan. Halusin Helsinkiin, sitten ulkomaille, luulen. Haluan tehdä sitä mitä keksin ja voin. Koska periaatteessa kaikki on mahdollista, ja silleen oon aina tehnyt. Ensinnäkin, millä etuoikeudella? Millä oikeudella ihmisten joukosta saan tehdä työkseni just sitä mitä haluan, miten voin edes haaveilla siitä, että voisin elää urheiljan elämää. Eihän kaikki muutkaan voi, muuten tää elämähomma loppuisi aika lyhyeen. Pakenenko jotain? Onko mulla joku hätänä? Todistelenko jollekin jotain? En usko.

Huh, nyt oon päässyt Helsinkiin, ja pahin spurtti on ohi. Tänne muutto on vihdoin antanut vastauksia näihin, oon kelannut edellisiä paljonkin viimeisen vuoden aikana. Osittain sivaltanut turhankin kovaa itseäni omasta itsekkyydestä rakentaa omaa brändiä. Eikö se oo vähän narsistista? Vai onko se vaan rohkeaa, unelmien täyttämistä, ja kunnianhimoista? Tarviiko sitä sen enempää miettiä, kunhan tekee jos homma toimii? Projektihan on mietitty muita ajatellen, ja sen pohjalta miten voin antaa arvoa muiden elämään. Miten voin inspiroida muita. Mitä voin opettaa, ja mitä juttuja kerron ihmisille unelmista ja tavoitteiden asettamisesta. Vahvastihan tää silti mun ympärillä pyörii, eihän sille mitään voi.

Helsinkiin muutto oli parasta viime syksyyn. Täällä mulla on sellainen olo, etten olisi missään muualla mielummin. Viimeiset kuukaudet ovat menneet palautellessa syksyn tapahtumista, muutosta, ja kaikesta. Alkutalveen liittyi tosi paljon tunnetta, ja ihan fyysistä muutosta muutonkin lisäksi. Oon viimeisen kuukauden aikana  joutunut moneen otteeseen toistelemaan itselleni, että kaikki on hyvin, ja joutunut miettimään yllättävän usein onko mulla joku hätänä. Miten voin olla niin pahalla tuulella, kun se ei oo mulle ollenkaan tyypillistä. Miksi alan itkemään, jos istun yksin autoon. Miksi mulla on välillä yksin ollessa niin ontto ja tyhjä olo? Ulkopuolisen silmään vaikutan takuulla tosi hyvinvoivalta ja onnelliselta. Ja oonhan mä, niitä molempia.  Oon varma, ettei kukaan ystävistäkään oo huomannut mitään outoa. Ei tietenkään, enhän mäkään oikein tajua mitä tää on. Workshopeissa ja muutenkin ihmisten edessä saan kaiken päästettyä itsestäni irti, ja palaute on vain positiivista. Kyllähän mä nautinkin esillä olosta. Workshoppeihin mennessä saatan ajaa koko matkan hymyssä suin, ja suunnitella uusia projekteja innoissani. Mitä sitten kun tulee kotimatka, ja pääsen mun yksiöön? Mut vois puhaltaa kumoon. Öisin en välttämättä saa nukuttua, ja kun saan, nukun kevyesti kellon ympäri. Joka yö, vähintään.

 

Tälleen mun joulukuu meni. Onneksi se oli vaan joulukuu, ja tammikuu on tuonut tullessaan rauhaa. Osittain olin tosi stressaantunut tästä uuden ihmisen palkkaamisesta, ja osittain mulla meni vaan kauan aikaa sulatella partyjä. Mun aivot ja kroppa ei pelannut yhteen. Osittain olin oikeasti surkeana ja pettynyt ihmissuhdeasioihin, ja osittain syksy oli niin kova, että tarvitsin vaan paljon aikaa sen käsittelyyn. Osittain Helsinkiin muutto ja uudet ympyrät vaikuttivat tähän. Sainhan vihdoin sen mitä halusin. Oli myös outoa olla täällä, kun en tuntenut ketään. Tavallaan myös ihan parasta. Osittain elämä vaan on sellaista, ja niin kuuluukin olla. Erityisesti luovilla ja herkillä ihmisillä mun näkemyksen mukaan on kovinkin synkkiä vaiheita, ja monien tarvitsee käydä tunteita isosti läpi. Kaatua kumoon, jotta voi nousta ylös.  Rypeä välillä kovinkin alhaalla, ja hehkua kirkkautta, kun sen aika on. Me ollaan niin erilaisia, ja mä oon tämmöinen. Ollut aina. Luulen, että mun tyyppiset ihmiset hakeutuukin juuri tilanteisiin jotka tuntuu. Sama se miltä, kunhan tuntuu.

Nää uudet ideat ja inspiraatio ovat usein riippuvaisia juuri tuollaisilta joulukuun tapaisista kuukausista. Kaikki tuntuu vaan niin isosti. Kuka on sitä paitsi sanonut, että muista kun ilon ja onnen tunteista pitäisi päästä nopeasti pois? Eihän se niin voi toimia.

Joulukuussa sain tavallista enemmän uusia ideoita yritystoimintaani, ja tajusin, että mikä vaan on mahdollista.  Oon sanonut pitkään, että mikä vaan on mahdollista, joulukuussa sain toteutettua mun uusia suunnitelmia paljon lennokkaammin, kun oon viimeisenä vuotena uskaltanut toivoa. Sitä oonkin kirjoittanut, mutta vihdoin mulla on sellainen olo, ettei mun tarvitse lähteä mihinkään, jotta saan sen mitä haluan. Täällä kaikki on enemmän kun mahdollista. Mikään ei riipu enää mistään. Mun unelmiin ja toiveisiin on vastattu. Silleen kannattaa ainakin ajatella, sitten asiat alkaakin tapahtumaan.

Mulla ei oo ollut sellainen olo, että pakenen mitään täällä. Tekee paljon ihmisen psyykelle, kun tajuaa, että on just siellä missä kuulukin olla, eikä haaveile asuvansa jossain muualla.

Mietin paljon sitäkin, mitä mulle jää, jos kaikki kaatuu. Luulen, että sekin oli osa prosessia. Prosessia uusiutua, ja luoda vähän uutta nahkaa. Uusia ajatuksia, ja uusia tapoja.

Aluksi olin tuosta ajatuksesta tosi peloissani, kunnes sain fiiliksen, että sillä ei oo mitään väliä. Sillä ei oo mitään väliä kaatuuko mun narsistinen henkilöbrändin rakennus, enkä oo kiinnittänyt siihen mun identiteettiä. Luulen, että oon saanut itseäni pikkuisen irrotettua siitä, ja oonkin luonut monenlaisia skenaarioita mitä tapahtuu, jos kaikki kaatuu. Toki sillä on väliä, mutta nyt uskallan selkeämmin haaveilla sitä mistä onkin tarkoitus, kurotella korkeammalle, ja ottaa riskejä. Mun arvo ei oo kenenkään läheisen silmissä siinä onnistuuko tää, vai hukkuuko Nitsku brändi Töölönlahteen. Oon sen toki tiennyt aina, ja tää onkin enemmän itseä varten rakennettu homma. Toki mulla on valtava näyttämisen tarve, koska onhan tää “mahdottomasta mahdollista” ajatuksella rakennettu homma. Tiiän, ettei kenellekään mulle tärkeälle ihmiselle oo mitään väliä sillä siivoonko rappusia vai viiletänkö salkku kädessä lentokentillä. Oon pienestä asti ollut se, kuka ei oo millään tavalla kiinnostunut ”muiden” keloista. Lähinnä viiden lähimmän tyypin mielipiteet kiinnostaa vähän, vaikkei niilläkään ole vaikutusta mun toteuttamiin juttuihin.  Tää homma on itsenä ylittämistä, ja paljon tunnetta. Ainakin toivon, että tää kaikki ei oo todiste kenellekään mistään. Toivon, että tunnen itseäni sen verran. Toivon, että tää vaan toimii mun fiiliksiä ja jännitystä hakevan luonteen kanssa yhteen.

Tämän yrityksen varaan on rakennettu tosi kirkkaat visiot, unohdan välillä ettei ne ole vielä tapahtunut, enkä oo kertonut teille puoliakaan mun suunnitelmista. Se taitaakin olla osa syytä, miksi joudun pikakelaamaan tavoite- ja unelmalistoja. Kaikki tapahtuu paljon nopeammin, kun oon osannut haaveilla. Oon vaan ihan varma, että kaikki mun suunnitelmat tulee toteutumaan, ja vielä nopeammin, kun huomaattekaan.

Helsingissä siis kaikki hyvin, ja uudet tuulet puhaltelee aktiivisesti. Pakomatka on loppunut, ja voin paljon levommisemmalla mielellä toteuttaa sen mitä oon halunnutkin. Rauhassa, armollisemmin ja juoksematta mihinkään.

Kaikki on hyvin, palataan takaisin kvanttikentälle<3

Puss, Nita

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *