Uncategorized

REPPUREISSAAMINEN YKSIN NAISENA PART 2

Kirjoittelin  mun viime kesäistä seikkailua Väli-Amerikkassa edellisessä postauksessa. Lukase se ensin niin tää aukee sulle vähän paremmin!

Costa Rican jälkeen matkustimme Nicaraguaan. Mulla ei oikeastaan ollut maista mitään ennakkokäsityksiä. Kovasti minua ennen reissua varoiteltiin lähes jokaisesta maasta, mutta eipä sinne yksin varmasti olisi ollutkaan asiaan (ainakaan ilman espanjan taitoa). Harva näistä varoittelijoista oli kuitenkaan kyseisissä maissa käynyt, joten en osannut senkään vuoksi pelätä mitään. Mua jännitti eniten tuossa ryhmässä reissaamisessa se, että minkälaisia muita matkaajia siellä on. Ymmärrettyäni että olen ainut suomalainen koko porukassa, olin ihan rehellisesti vähän järkyttynyt. Mulla ei ollut mikään paras mahdollinen kielitaito, ja olemmehan me vähän erilaisia täällä suomessa. Minuun suhtauduttiin paljon huomioivammin kuin muihin, olin se elovena -tyttö, kiltti ja sinisilmäinen. Sain reissusta ihan huikeita ihmisiä mun elämään, tuo kaksi kuukautta meni yhdenlaisessa kuplassa vain tuon porukan kanssa. Kotiin palattuani iski todellisuus vasten kasvoja aika isolla kämmenellä.

 

Porukkaa johti ihana paikallinen ”opas” Bryan. Hän hoiti kaikki käytännönasiat. Rajanylityksiin tarvittavat paperit ja maksut, majoituksen, aktiviteetit, kuljetukset, juhlat ja osan ruokailuista. Meillä oli siis tehtävänä vain tutustua toisiimme ja pitää hauskaa, ja niinhän me teimmekin! Kiertelimme maat niin, että yövyimme aina muutaman yön samassa paikkaa. Näin tuohon kahteen kuukauteen mahtui niin paljon ettei yksin reissatessa tuollainen ole varmasti edes mahdollista.

Huikeimpina muistoina tuosta reissusta on jäänyt mieleen erilaiset rantabileet, tulivuoriseikkailu, Karibialla seilailu, ja yöpyminen maya heimon kylässä, sekä asuminen paikallisten perheiden luona. Olihan siellä myös vähän vaarallista osittain, El Salvadoriin saapuessa öiseen aikaan, olin varma, että jos nyt meidän bussi menee rikki, ei taritse suomeen enää tulla. Osittain liikuimme uutisia seuraillen, ettemme satu mielenosoituksiin yms.  Mitään konkreetista uhkaa ei kuitenkaan ollut.  Päällimmäiseksi kiitollisuudenaiheeksi nousee porukka jonka kanssa vietin nuo täydelliset kaksi kuukautta ja oma rohkeus. Oon tosi ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä tuonne reissuun, enkä kuunnellut muiden varoituksia.

Suurimpana opetuksena mulle jäi turhan huolehtimisen lopettaminen, mulla oli välillä isoja hoitamattomia asioita suomessa, enkä pystynyt tekemään niille mitään. Sekä useaan otteeseen rahat ihan loppu. Opin semmoisen ajattelutavan, että miettisi aina onko minulla tässä hetkessä kaikki hyvin. Usein ainakin minä stressaan tulevia, tai menneitä asioita. Huoli on usein ihan päässä keksitty, ja laajennettu liian suuriin mittoihin. Toki jos rahat ovat loppu niin huoli on ihan aiheellinen, mutta eipä siinä auta, kun keksiä ratkaisu. Mulla oli myös muutama muu isompi kämmi reissulla. esim. “pientä” huolimattomuutta lentojen suhteen. Viimeisenä päivänä ennen kotiin lähtöä ymmärrän, että oon varannut väärältä lentokentältä lennot kotiin. Olin toisella puolella Meksikoa, enkä olisi mitenkään ehtinyt oikealle kentälle ajoissa vaikka olisin heti lähtenyt. Mitäs sitten? Lentoja ei pystynyt muuttamaan, tili oli kuiva ja piti saada lennot toiselle puolelle maata. No, ei auta kuin selvitä. Kaikesta aina selviää, paremmin tai huonommin, mutta selviää. Kokonaisuudessaan mun kotimatka Meksikosta kesti kolme päivää, vähän useampi lentokenttä tuli nähtyä, kuin olisi ollut tarpeen. Mutta arvatkaa mitä,  kyllä mä opin!    

Reissua on vaikea tiivistää kahteen postukseen, kun tarinoita olisi vaikka kuinka paljon. Eikä noita voi oikein edes sanoin kuvailla, ainakaan minun taidoilla.

Kirjoitin edellisessä postauksessa kuinka paljon valintoja jouduin tekemään reissuun lähtiessä. Suomeen palattuani ihmiset kyselivät reissusta osin kateellisena, ja oudon katkeraan sävyyn. Ja monesti mulle jäi tosi syyllinen olo tuosta kolmen kuukauden reissusta. He ihmettelivät kuinka paljon tuollainen maksaa, ja puhuivat epäreiluutena sitä, ettei itse pääse tuollaisiin. Mielestäni se on vähän hämmentävä ajatusmalli, koska kyllähän lähtökohtaisesti kaikki pystyvät lähtemään tuollaiselle reissulle, jos ovat valmiita uhraamaan asioita sen eteen. Mun taloudelliselle tilanteelle se tarkoitti kaikkea, mutta sehän oli mun valinta. Jokainen voi toteuttaa unelmiaan, kunhan ymmärtää sen hinnan ja on valmiita maksamaan sen. Mielestäni harva kuitenkaan uskaltaa tehdä kovin suuria muutoksia tai ratkaisuja unelmiensa eteen. Se on sääli, monet tyytyvät tasaisen turvalliseen elämään, ja välttävät epämukavuusalueelle joutumista.  Maailma olisi mielestäni parempi paikka, jos kaikki rakastaisivat elämää hitusen enemmän.

 

Pusspuss

 

 

Seuraa myös:

Facebook

Instagram

 YouTube

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *