Uncategorized

RISTEYSKOHTA

Yksi luku tuli päätökseen, ja toinen alkaa. Mitä ne hetket ovat, kun kaikki menee uusiksi? Opiskelupaikka, muutto, uusi työ, ihmissuhteet, tapaturmat tai vaikka luopuminen. Mulla on ollut viimeisimpinä risteyksinä selkeäsi yrityksen perustaminen, Helsinkiin muutto, ja ensimmäisen työntekijän palkkaus. Mikään niistä ei kuitenkaan oo ollut näin iso, ainakaan mikään noista ei ole tehnyt minusta näin kevyttä tuulenhenkäystä.  Päinvastoin. Toki oon ihmisenä herkkä, mutta en todellisuudessa säikähdä ja lamaannu ihan pienestä. Liikutun lähes kaikesta ja iloitsen vieläkin useammasta asiasta, mutta oon luonteeltani tosi vahva ja pärjäävä. Se loppui kuitenkin tähän.  Mun koira siis kuoli. Jouduin viemään sen lopetettavaksi muutama viikko sitten.  

Se on ollut mulla siitä asti, kun oon muuttanut pois kotoa, eli 11-vuotta. Oon siis aikuistunut ja kasvanut sen kanssa.  En oo asunut ikinä yksin. Se on nähnyt kaiken, ja ollut sellainen turvallinen tukipilari, kun elämä tai ihmiset ovat heitelleet laidasta toiseen. Ensinäkin hän oli paljon muutakin, kun koira.  Tuo eläin on ollut mulla kiertueella mukana, ja melkeinpä jokaisella yökyläreissulla. Kaikkialla. Se on tosi pitkä aika olla jonkun jalassa kiinni, tai kotona vastassa. Oon toki ymmärtänyt, että hän ei ole ikuinen, ja jollain aivosolulla varautunut hänen kuolemaansa. Siihen en ollut varautunut, minkälainen kolo minuun jää. Miten mun on vaikea mennä kotiin, ja miten mä aamulla ensimmäisenä odotan jotain tökkäisyä herätyksen merkiksi. Viikkojenkin jälkeen. Oon ollut luonnollisesti tosi surullinen, ja melankolinen viimeiset viikot. Toki siksi, että tuo koiran lopettaminen on kokemuksena jo ihan hirveä, vaikkakin kovin luonnollinen osa koiran omistamisen prosessia. Pystyn ymmärtämään menetyksen vielä järjellä, mutta tässä on paljon muutakin. Tuo koira on rajoittanut mun tekemistä tosi paljon. Mulla on tosi paljon asioita, joita oon tiennyt tapahtuvan koiran muututtua enkeliksi. Oon tosi isossa käännöskohdassa, koska tähän aikaan on varattu tosi iso lataus. Mua ei rajoita enää mikään, eikä kukaan odota mua kotiin. Oikeasti. Voin lähteä Afrikkaan, vaikka huomenna, tai voin muuttaa kokonaan ulkomaille. Mulle on auennut rajattomat mahdollisuudet kaikkeen, joka on myös sairaan pelottavaa ja ihan tosi siistiä. Avasin tanssikoulun muutama päivä sitten, joka tietysti rajoittaa muita suunnitelmia jonkun aikaa. Mikä on hyvä.  Siitä mitä kaikkea oon suunnitellut puolen vuoden päähän ei tiedä kukaan. En edes itse. Suunnitelmat meni nyt tosi uusiksi.  Kaikki on mennyt uusiksi, oon ekaa kertaa oikeasti yksin.

Tuollaisessa surussa on samalla jotain tosi puhdistavaa, ja jotain alkukantaista. Jotain, josta en pysty vieläkään puhuman kuin lapsen tavoin. Vastaamalla yhdellä sanalla kysyttyihin kysymyksiin, ja välttelemällä katsekontaktia.

On myös kiinnostavaa miten käyttäytyy, kun maa niiaa alla.  Miten sitä kovettuu vain heliseväksi kuoreksi, ja suoriutuu tehtävästä toiseen. Miten sitä ei oikeastaan kiinnosta mitä tapahtuu viikon aikana tanssisaliprojektille, kun pakenee ystävien sohville kauaksi kotoa. Ja ketkä on ne ihmiset ketkä ottaa kopin, kun sanoo ettei pärjää. Kuka ojentaa käden kerta toisensa jälkeen, kun meinaa olla uppeluksissa. Ja kuinka ihanaa on välillä tarttua siihen käteen, ja olla ylös nostettavana. Mulla on tosi vahva pärjäämisen tarve, ja pelko olla kannateltavana.  Kaikkeen on tietysti syynsä, ja tapahtumat, joita voin osoittaa hyvinkin selkeästi historiassa. Välillä vaatii tosi isoja muutoksia ja hetkiä, jotta ymmärtää tarttua siihen käteen mikä on ojennettu, ja itkeä siihen olkapäähän mitä tarjotaan. Miten ihana tunne se onkaan, kun joskus saa olla ihan haavoittunut ja särkyvä. Kaikkea muuta, mitä koen olevani normaalisti. Miten ihana onkaan imeä ihmisistä kaikki saatavilla oleva läheisyys ja liimautua kylkeen kiinni, ihan vaan koska siinä on ainut turvallisen oloinen paikka. Harvoin tulee tunne, että tarvitsee oikeasti jotakin ihmistä.

Tässä humuisessa surussa on saatu jo monia isoja asioita aikaan, ja tanssisalikin avajaiset oli toissapäivänä.  Siitä lisää vaikka seuraavassa postauskessa!!

 

Oon ottanut jo hatun reunoista tiukasti kiinni, koska aistin jotain isoa tapahtuvan. Aurinko paistaa taas, ja pahin suruaika alkaa olla ohi.

Muistakaa napata niistä käsistä kiinni, ja surra kun surettaa <3

 

 

Puss,

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *