Blogi,  Inspiraatio,  karavaanarit,  kesä,  kiertue,  kotimaamatkailu,  Matkustelu,  Nita Lehto,  Rohkeus,  Uncategorized,  Unelmat,  vanlife,  vänwalle

Treffeillä Karavaanareiden Kanssa

Aamukahvi pahvimukissa lämmittää vasenta kättä ja mahassa on miljoona perhosta.  Katseeni lepää tyhjinä olevilla Töölön kaduilla, täällä on niin kaunista. Marjaana ja isot kantamukset näkyvät VänWallen oikeasta sivupeilistä. On kiertueemme ensimmäinen päivä. Autoa on pakattu ja suunniteltu viimeiset kuukaudet, listattu tavaroita, purettu ja pakattu uudelleen. Kaikki on mietitty loppuun asti, ja jokaiselle tavaralle on tarkasti oma paikkansa. Päivälaukut hyttiin, Maikin vaatteet sängyn alle oikealle puolelle, minun vasemmalle hieman tummempiin koreihin. Akrobatiaesitystä varten olevat sisustustikkaat päiväpeiton alle, ja neljä pelargoniaa tanssikoulultani mahtuu juuri neliskanttisessa pahvilaatikossa takakonttiin. Auton seinällä on kaksi tuppeensahattua lautaa, joista olemme tehneet hyllyt.  Oikein mitoitettu kahvipurkille ja kahdelle bambumukille. Pöydälle on viimeisimpänä ruuvattu kiinni kaktus.


 

Saavumme Nastolaan, ensimmäiseen viidestä kohteestamme. Emme tiedä yhtään mitä odottaa. Minulla on mukanani Marjaana, minun työharjoittelija, kämppis ja hyvä ystävä. Treffeillä Karavaanareiden Kanssa projekti on yksi osanen Maikin työharjoittelua, ja meidän ensimmäinen askel Free To Roam seikkailua. Autossa on vähän hiljainen tunnelma, joka ei johdu vajaista yöunista. Ilmassa leijuu vain kysymysmerkkejä, joihin kummallakaan ei ole vastauksia.  Miten meidät ja meidän ohjelmamme otetaan vastaan, minkälaisia ihmisiä siellä on, ja ollaanko me ylipäätään tervetulleita. Meillä ei ole mitään onnistumisen takeita tälle projektille. Selvää  on aktiviteetit joita vedämme, askeleet joita akrobatiaesityksessä otamme, omat soolot, mutta mikään muu ei. Haluamme tutustua karavaanareihin (joista tiedämme ainoastaan heidän keski-ikänsä, hilpeät 60vuotta) ja nostaa kotimaanmatkailua ja paikallisia toimijoita esiin. Nousemme kapeaa hiekkatietä ylöspäin, ja saavumme leirintäalueelle. Vastassa on tyhjä hiekkakenttä, jonka laitamilla on hajanaisesti vaunuja ja autoja, isännänviiri heiluu tuulessa isoimman ja kiiltävimmän auton vieressä, mutta ketään ei näy missään ”tää oli Maikki kammottava idea, haluun kotiin”. Noustaan autosta pienen palaverin jälkeen, leveät hymyt huulille ja autosta saapuvan isännän luokse. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi, ja ohjeistaa ajamaan auton keskeisimmälle paikalle. Nyökyttelemme iloisesti, vaikka olen ihan kauhuissani. Haluan viedä auton perimmäiseen nurkkaan. Missä välissä siis rauhoitun, jos automme sijaitsee alueiden keskellä (toki tämä oli tarkoituskin). Haluan edelleen kotiin, ja minua vähän hämmentää Maikin huoleton ja keveä olemus. Parkkeeraamme auton, ja lähdemme tutustumaan vielä kovin hiljaiseen, mutta kauniiseen alueeseen. Yksi iso kysymys leijuu myös ilmassa, kuka osallistuu kässärit haltuun workshoppiin? Ensimmäistä kertaa ennakkoilmoittautumisia ei ole tullut, ja ainoa keinoni välttyä ahdistumiselta on imeä Maikin huoletonta olemusta sisääni ja koittaa jutustella heräilevien vaunukuntien kanssa. Karavaanarit ja kalajutut vaihtuvat tasaista vauhtia meidän lounaspöydässä. Olen hermoraunio, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Kello ei ole edes kahtatoista. Ojennetaan varovasti meidän ystäväkirjan nauravaisimmalle hepulle. Hän alkaa onnekseni täyttämään sitä vimmatusti, se keventää omaakin olemustani. Uskallan jopa sujauttaa parhaat kalajuttuni kilteimmän oloiselle sedälle. He tuntuvatkin olevan ihan letkeätä ja nauravaista porukkaa, ehkä tämä tästä.

Onnistuneen (ja jollain ihmeellä täyden) workshopin jälkeen nappaan mukaani nuorimmaisen lapsukaisen, ja lähdemme kesäkeittiöön keittämään vettä ja viipaloimaan pullaa. Seuraavaksi vuorossa on yksi ohjelmanumeromme, kahvitauko. Jälleen aikataulu meinaa pettää, ja tunnit vaan kuluvat karavaanareiden  kanssa jutustellessa. Kylläpä heillä onkin asiaa! Mahtavaa, jokainen leirintäalueella olija kävi varmasti meidän kahvipöydässä. Toinen aktiviteetti menee ehdottomasti jatkoon. Meidän on pakko keskeyttää tarinatuokio, meillä alkaa illan soolot ja yhteinen akrobatiaesitys. Vimmatut vilkutukset ja kiitokset, auton ovi kiinni, vaatteet vaihtoon ja meikit naamaan. Suihkuun ei ole aikaa, sillä lava on kasattava ja vielä on hoidettava yleisön  tiedottaminen ja asettaminen oikeille paikoille. Ennen esiintymis- ja kilpailutilanteita varten vuosien aikana on muodostunut omat rutiininsa, joista en poikkea oikeastaan ikinä. Aikaa pitää olla yksin oloon ja keskittymiseen. Musiikin kuunteluun, mielikuvaharjoitteluun ja hengittelyyn. Nyt tilanne oli se, että ensinnäkin esiintymisalustana oli hiekkakenttä, ja lämmittely hoidettiin auton takana, lapsien kanssa keskustellen (eli keskellä hiekkakenttää) kymmenessä minuutissa. Toivotettiin ihmiset tervetulleiksi, laitettiin musiikki soimaan, ja kiivettiin alkuasentoihin. Kaikesta outoudesta huolimatta esitys meni hyvin, ja täysin puhtaasti. Yläfemmat selän takana ja syvät kumarrukset, nyt on kaikki ohjelmanumerot takana. Esiintymislava kiireesti autoon sateelta suojaan,  ja äkkiä puhelimeen Maikki hoputtaa ”meistä tehdään lehtijuttu, olin ihan unohtaa”.

Puolen tunnin haastattelun jälkeen pääsemme saunaan, jossa meitä jo odotettiin. Naku-uinnille ja takaisin lauteille. Vihdoin voin vähän vetäytyä, Maikki hoitaa jutustelun ja nojailen tulikuumiin saunanlauteisiin. Naapurivaunut kutsuvat vielä kyläilemään ja grillaamaan. Puolen yön aikaan meidän on jälleen pakko keskeyttää tarinatuokio, ja meidät saatetaan Wallen luo. Ollaan ekaa kertaa Maikin kanssa kahdestaan ja käydään läpi päivän tapahtumia. Ensimmäisenä kysyn, oliko aamun huoleton olemus todellinen, vai loistava teatteriesitys. Fiilis on vaihtunut aamuisesta aivan toiseen, ja odotan tulevaa seikkailua enemmän, kun innolla. Kertaan, että päivä oli loistava, mutta varmistan Maikin ymmärtävän, että minusta muuttuu ihmishirviö tätä menoa. Kerron samalla hengenvedolla, että tulen tarvitsemaan omaa aikaa ja paljon jossain välissä, enkä voi olla koko aikaa saatavilla.

Hän nyökyttelee ja virnistää “mä tiedän”.

Tunnelmia kahvitauolta Nastolasta. Marjaana pitämässä liveä Caravan-lehden instagramiin.

Yövyimme yhdestä kolmeen yöhön viidellä eri leirintäalueella, ohjelmaamme kuului kässärit haltuun workshop, kahvitauko, jossa haastateltiin paikallisia toimijoita ja alueiden isäntiä. Ohjelmaan kuului myös minun ja Maikin omat soolot, ja yhteinen akrobatiaesitys, sekä numero jossa villittiin yleisöä meidän mukaan tanssimaan. Aktiviteettien ulkopuolisen ajan istuimme vaunujen terasseilla, grillipaikoilla tai saunanlauteilla kuuntelemassa tarinoita. Minut yllätti kiertueella erityisesti se, miten paljon ihmisillä on sanottavaa ja miten ihmiset haluavat tulla kuulluksi. Yllättävää oli, että tuntemattomat ihmiset luottavat, katsovat syvälle silmiin, täyttävät ystäväkirjaa ja haluavat kertoa elämäntarinansa. Asia ei ole uusi, että halutaan tulla kuulluksi, mutta se oli, että saimme loppumattomia keskusteluja aikaan päivästä toiseen tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikista haastavinta reissulla oli se, että oltiin koko ajan saatavilla. Meillä oli ihan mielettömän hauskaa, ja saatiin iso kasa uusia tuttavuuksia.
Meitä kohdeltiin reissulla todella hyvin, ja vastaanotot olivat ihania. VänWallea juostiin vastaan, meille tuotiin piirrustuksia ja pyydettiin kaverikuviin. Meille opetettiin auringonlaskussa paritanssiin perusteita parkkeerattujen vaunujen väleissä, tanssitettiin karaokekilpailuissa ja opetettiin tekemään isännän hommia. Erityisesti kausipaikkalaisen leirintäalueilla on mieletön henki, siellä on tavallaan ysi iso perhe, johon on kaikki tervetulleita. Karavaanarit yllättivät ihan aidosti vieraanvaraisuudellaan, ja ennakkoluulottomuudellaan. Paljon aitoja ja hyviä ihmisiä, joilla ei ole mihinkään kiire. Kaikki lähti upeasta Pinterest kuvasta.
Olihan seikkailu!

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *