NITSKU

Mulle alkaa selkiintymään päivä päivältä kirkkaammin, että haluun muuttaa syksyllä Helsinkiin. Jos kelattaisiin vuosia taaksepäin, oon halunnut sinne jo useampia vuosia. On vaan aina tullut jotain muuta. Oon kirjoitellut ja puhunut paljon siitä, että haluisin myös muuttaa ulkomaille, joka saattaa myös syksyllä olla mahdollista. Se riippuu sitten taas niin monesta asiasta, että siitä ei edes kannata puhua vielä. Pysytään siis tässä ensimmäisessä paljastuksessa. Oon asunut pienenä Helsingissä, ja meillä taitaa edelleen olla siellä kotitalo tallella. Siitä on kuitenkin niin kauan, etten muista niistä ajoista oikeastaan mitään. Kuitenkin, voidaan varmaan sanoa, että olen Helsinkiläinen. Oon kaivannut jotain selkeetä syytä muuttaa täältä Jyväskylästä jo useamman vuoden.  Koulupaikkaa, ihmissuhteita, tai töitä. Ei ole…

  Voi saakeli. Muistan kuinka mulla on mennyt hermo, ja usko ihmiseen kuka on kriiseillyt iästään, mutta tässäpä sitä ollaan. Joulukuussa puhalsin kynttilät tämän iän kunniaksi, ja siitä eteenpäin oonkin kiinnittänyt huomiota jokaiseen muutokseen itsessäni ja muissa. Kaikki lapsuuden pilvilinnat alkaa viimeistään nyt romuttumaan, ja sitä alkaa jotenkin ymmärtää asioita joita ei haluaisi ymmärtää. Voitte vaan kuvitella miten paljon oon pohtinut mikä tässä nyt kiristää, mutta oon tullut siihen tulokseen ,että ympäristö ja se, etten halua muuttua sen mukana. Älkääpä käsittäkö väärin, en haluaisi olla yhtään  nuorempi kun olen nytkään. Jollain tavalla ympärille ilmestyvät lapsukaiset, omakotitalot, häät, ja kaikki tähän humuun liittyvä aiheuttaa minussa jonkunlaisen pakokauhun. Kaikesta on tulossa ehkä…

  Viimekesä on ollut veitsenterällä tasapainoilua monenkin asian suhteen. Kesä oli myös stressaavin ikinä, ja vähän ihmettelen mistä nää supervoimat ja asenne on oikein tulleet. Ja kyllä, se vaati veronsa, ja täytyy sanoa että ihan töitä on saanut tehdä. Töitä oon tottunut tekemäänkin, eikä kymmenen tunnit työpäivät hätkäytä, mutta nää harppaukset henkisesti on se kasvattavin juttu. Jos viimeinen vuosi on vaatinut veronsa henkisesti, se on myös opettanut, että ei tässä kukaan mitä vaan kestä. Ja viimeinen kuukausi onkin mennyt palautellessa, ja voimia keräillessä.  Ei tässä  ihan jalkoja ole pöydälle kuitenkaan nostettu, mutta ehkä katseet on ainakin osaksi aikaa saanut käännettyä muuhunkin kun selviämiseen. Viimeinen kuukausi on räpiköity tapani mukaan aika…

Mun on pitänyt pitkään jo julkaista seuraava blogipostaus, mutta pakko myöntää nyt on ensimmäinen kesä yrittäjänä vienyt minua kovalla tahdilla eteenpäin. Siis minähän siinä olen tietysti ollut ohjaksissa, ja kaikki on mennyt niin kun olen halunnutkin. Ei tietenkään helposti, mutta väkisin jos ei muuten. Kesästä jäi päällimmäisenä mieleen ajatus, että täällä voi tehdä oikeasti ihan mitä vaan, eikä kukan voi luoda minun mallia elää. Kesän aikana oon oppinut aiempaan tarkemmin tutustumaan minuun, ja tutkiskelemaan ajatusmallejani, ja horjuttamaan niitä jokaiseen suuntaan. Oon yrittänyt myös löytää tarinaa jota toistan itselleni, ja päästä eroon siitä, sekä tunnistaa sen. Entä mitä mä sitten haluan? No oikeestaan kaiken mikä tuntuu mahanpohjassa, ja jonka eteen joutuu…

  Apua, nyt ollaan hyvin häilyvällä rajalla epämukavuuden ja mukavuuden kanssa. Etten vain paljastaisi liikaa. Näitä blogipostauksia oon kirjoittanut kuin päiväkirjaa, tää on kuitenkin aihe jota harvoin tuon esille tarkoituksella. Rakkaus on ehkä ainoa asia, jota suoraan sanottuna pelkään, ja välttelen. Rakkautta on niin monenlaista, ja sitä on kaikkialla. Useina päivinä musta tuntuu, että huoun rakkautta jok’ikiseen vastaantulijaan, ja tapaamani ihmiseen. Rakkaus on aihe josta ei ole oikeastaan puhuttu elämässäni paljoakaan, ja olenkin vasta viimevuosina saanut kiivettyä monien muurien yli, jotta se ei pelottaisi niin paljoa. Olen seurustellut kerran elämässäni, vuoden ajan. Wau, niinpä. Ei oo erikoinen tulos, mutta se ei oo elämässäni ollutkaan ykkösprioriteetti tai haave ikinä.  Ystäväpiiristäni melkein…

Varoitus, tää on sekavin kirjoitus mitä oon aikoihin tuottanut, enkä oletakkaan että pysyt alkukaan kärryillä.  Mielestäni kuitenkin kärkisijoilla omissa jutuissani ja kuvaa parhaiten omia ajatuksiani. Jos jatkat lukemista, saan sulta friikin tai neron leiman. Up to you, kaikki käy.   Kaikki varmaan on haaveillut elämästä supersankarina. Wikipedia määrittelee supersankarin näin ” supersankari on fiktiivisessä maailmassa seikkaileva henkilöhahmo, jolla on yli-inhimillisiä tai jopa yliluonnollisia kykyjä.” Mun mielestä kuulostaa ihan saavutettavissa olevalta asialta. Oon vahvasti sitä mieltä, että elämä supersankarina on ainakin lähellä omaa touhuani useanakin päivänä. Mulla on ainakin itsellä sellainen fiilis, ja sehän riittää. Tässä onkin enemmän kyse fiiliksestä kuin kyvyistä, miettikää kuin siistiä, että osan ajasta ainakin on kaikkipystyvä fiilis. Johtuukohan…

JA TIETYSTI, MITÄ KUULUU? Lähinnä mietityttää mitäköhän sitä keksis. Mikä olisi niin siistiä, että järki lähtee, mikä pelottasi niin paljon, että tuntuisi luissa ja ytimissä?  Mulla on kaikki ovet auki tässä elämässä, niin kuin tietysti kaikilla. Puhun paljon unelmista ja innostumisesta. Mulla on elämässä tilanne, että mulla olisi ainakin yhden miljoonan verran avoimia ovia. Enkä osaa päättää mikä on oikea, vai onko sellaista?  Hankalaa siitä tekee se, että haluaisin vaan lähteä jokaiseen suuntaan. Kokea mahdollisimman paljon jokaisena päivänä, ja saavuttaa kaiken mitä on mahdollista. Rehellisesti sanottuna mä oikeasti elän ajatuksessa, että pystyn saavuttamaan ihan mitä mä haluan. Ongelma on vaan se, että mitäs mä sitten haluan? Haluun kaiken, ja mielellään…

Mitä kun kaikki ei menekään niin kuin olit suunnitellut? Miten suhtautua epäonnistumisiin? Oon aina ollut tosi luottavainen, että elämähän kantaa, ja kaikella tapahtuneella on tarkoitus. Se antaa vähän helpotusta, jos on oikein vaikea elämänvaihe, eikö vaan? Tässä nyt ei oo kyse vaikeasta elämänvaiheesta, tai toisaalta on, mutta kyllähän tää tuntuu tosi pieneltä murheelta kokonaiskuvassa. Mulla on ollut haaveena päästä sirkusartistiksi, josta oon täälläkin kirjoitellut. Mitä jos oon tehnyt ihan sikana töitä sen unelman eteen, mutta se ei vaan riitä. Mitäs mä teen sitten? Elämä kantaa? Fiksumpihan olisi tehnyt plan b:n, mutta mä oon harvemmin noita tyyppejä, niinkun en ollut nyytkään. Jos oon innostunut jostain, en osaa ajatella mitä jos. Meen…

entä miten elättää itsensä urheilijana? No kumpaankaan en tiedä vastausta, mutta kerron omia ajatuksia mitä tulee yrittäjyyteen ja urheilijan elämään.   Yrittäjänä oon ollut kolme kertaa, ensimmäisestä kerrasta taitaa olla kuusi vuotta. Ajatus yrittäjyyteen lähti unelmasta elättää itseni urheilijana. Suurena esikuvana tuohon aikaan oli Fitfarmin Jutta.  Päätin lähteä talsimaan Gustavbergin jäljissä, ja toteuttaa unelmani liikunta-alan yrittäjänä.  No ei se ihan niin helposti käynytkään. Olit kevät 2012, kun päätin ensimmäistä kertaa ruveta tekemään personal trainerin hommia yrittäjänä. Mulla oli taustalla oma kilpaura, ja Trainer 4 You:n PT koulutus. Olinhan mä valmentanut taitoluistelijoita myös, mutten tehnyt yksilöohjauksia tuntiakaan. Päätin kuitenkin tiukasti toteuttaa unelmaani, ja perustin toiminimen. Liimasin mun autoon mainostarrat, kävelin ovelta ovelle…

Kirjoittelin  mun viime kesäistä seikkailua Väli-Amerikkassa edellisessä postauksessa. Lukase se ensin niin tää aukee sulle vähän paremmin! Costa Rican jälkeen matkustimme Nicaraguaan. Mulla ei oikeastaan ollut maista mitään ennakkokäsityksiä. Kovasti minua ennen reissua varoiteltiin lähes jokaisesta maasta, mutta eipä sinne yksin varmasti olisi ollutkaan asiaan (ainakaan ilman espanjan taitoa). Harva näistä varoittelijoista oli kuitenkaan kyseisissä maissa käynyt, joten en osannut senkään vuoksi pelätä mitään. Mua jännitti eniten tuossa ryhmässä reissaamisessa se, että minkälaisia muita matkaajia siellä on. Ymmärrettyäni että olen ainut suomalainen koko porukassa, olin ihan rehellisesti vähän järkyttynyt. Mulla ei ollut mikään paras mahdollinen kielitaito, ja olemmehan me vähän erilaisia täällä suomessa. Minuun suhtauduttiin paljon huomioivammin kuin muihin, olin…

        Oltiin neljän päivän pikavisiitillä Unkarin Budapestissä, oon tuntenut niin syvää kiitollisuutta reissun jälkeen, etten edes muista koska viimeksi olisi ollut tällainen fiilis. Maana Unkari on köyhä, ja hitusen karu, ainakin näin alkukeväällä. Luulen että fiiliksiin vaikutti myös porukka jonka kanssa olin. Uusiin ihmisiin tutustuminen on aina ihan huippua, reissussa ihmisisistä tulee vielä kaikki piirteet paremmin esille. Olin porukasta ainoa, jolla on tarkka ruokavalio, joten yritin sopeutua. Syön maidottomasti ja olen lähes vegaani, joten siinä on pelkästään melkoisesti haastetta ravintolanvalinnoissa. Siksi olenkin yrittänyt pitää tämän mahdollisimman joustavana, jotta tällaisissa tilanateissa en olisi ongelma ruokieni kansssa.         No, lopputulos oli se, että voin ihan järkyttävän…

Olen harrastanut tavoitteellisesti taitoluistelua 5-vuotiaasta 18-vuotiaaksi asti. Minut on kasvatettu niin, että liikunta on mennyt aina kaiken edelle ja jotain kun on alettu tekemään, se tehdään kunnolla.   Treenejä ei vaan jätetty väliin. Isoin kiitos ja arvostus siitä tietysti äidille, joka on jaksanut kuskailla vuodesta toiseen hallille.  Se on aina ollut perheessämme iso juttu, ja näin jälkeenpäin sen vasta todella ymmärtää.  Taitoluistelu ennen kaikkea on kasvattanut luonnettani hyvin periksiantamattomaksi ja opettanut ymmärtämään miten paljon töitä on tehtävä omien unelmien eteen. Valmennuksessa meillä oli silloin kova kuri, ja valtava auktoriteetti jo kuusi vuotiaasta asti. Jäällä meidän oli oltava siistin näköisiä, hiukset oli oltava tiukasti kiinni, ja vaatteet oli oltava siistit. Pukukopissakin tavarat…