Mitä haluan jättää taakseni – mitä kutsua mukaan ensi vuoteen

Mun on pakko kertoa yksi juttu siitä, missä olin viime vuonna tähän aikaan.

Istuin silloin joululomalla ja mietin rehellisesti, että
“hitto, mä en halua palata töihin.”

Se fiilis säikäytti mut.
Tunnistin, että tää ei oo se tyyppi, joka mä oikeasti olen.
Sanoin jopa ääneen, että ehkä mun pitäisi myydä kaikki.

Aluksi ajattelin, että okei, ehkä tää on vaan loman alku – pitkä tauko tekee tehtävänsä.
Mutta ei. Kun pysähdyin ja reflektoin koko vuotta, tajusin että tunne oli ihan tosi:
mä en halua enää yhtään samanlaista vuotta.

Miksi?
Koska sisällä paloi liekki johonkin uuteen.
Ja samalla tajusin, että olin jo saavuttanut tanssikoululla kaiken sen, mitä olin koskaan halunnut – ja enemmän.

Mun haave oli:

✔ tehdä paikka, joka elättää mut → check
✔ pystyä treenaamaan siellä → check
✔ palkata apukäsiä, etten oo ainoa “avainrooli” → check

Sitten tuli se isoin unelma:
että voisin elää vähän vapaammin. Että voisin tehdä töitä etänä, kiertää maailmaa, luoda uutta.

Mutta elämä tapahtui.
Tapasin mun puolison, muutin toiselle puolelle Suomea…
ja yhtäkkiä edessä oli valtava kysymys:

Miten ihmeessä irrottaudun yrityksestä, jonka kasvot olen minä?
Miten vetäydyn taustalle ilman että koko homma romahtaa?

Tanssikoulu = Nita.
Näin olin sen rakentanut.

Mut repäisin laastarin irti.
Lähdin pois arjesta ja päätin, että tää onnistuu. Ja se onnistui.

Mut silti, joululomalla sen jälkeen, musta tuntui että en halua palata kotiin.
Ja se johtui yhdestä asiasta:

vaikka olin saavuttanut kaiken, olin roolissa joka ei koskaan ollut mun lopullinen tarkoitus.

Mä oon se tyyppi, joka rakastaa luoda uutta, kasvattaa, rakentaa.
Ei se, joka pyörittää samaa arkea vuodesta toiseen.

Koronavuodet, vastuu, paine, se että jokainen päätös kulki mun läpi…
se ettei mikään liiku jos en itse liiku…
ne ei olleet enää linjassa sen kanssa, kuka mä oikeasti haluan olla.

Ja tottakai — mä olin itse rakentanut sen roolin.
Täysin tietoisesti. Sehän oli mun unelma silloin.

Mutta mun supervoima on se, että kun päätän jotain, mä myös löydän tavan toteuttaa sen.
Vaikka se olisi ihan mahdoton paperilla.

Joten kirjoitin joululomalla paperille:
“Jos ensi vuonna on sama tunne, mä myyn kaiken. En halua enää tätä mallia. Mä haluan takaisin sen version itsestäni, joka elää, hengittää ja on inspiroitunut.”

Missä ollaan nyt — vuotta myöhemmin?

Vuosi 2025 on ollut… no, erikoinen.
Mulla ei ollut mitään hajua, miten tulisin pääsemään siihen tavoitteeseen, jossa vuoden lopussa istuisin biitsillä ja miettisin:

“Hitto mikä matka.”
Ja ennen kaikkea:
että tunnistan taas itseni.

Mutta tiedätkö mitä?

Silleen tässä kävi.
Nyt kun kirjoitan tätä, mulla valuu kyyneleet poskille, koska haluaisin vain halata sitä vuoden takaista, väsynyttä ja paineen alla olevaa versiota itsestäni ja sanoa:

“Sä teit sen. Kaikki muuttui. Sun ei tarvi myydä mitään.”

Kerron ensi viikolla, miten tää mahdottomalta tuntunut tavoite lopulta toteutui (koska tästä tuli jo romaani 😅).
Mutta haluan jo nyt sanoa yhden asian:

Mä tiedän, miltä tuntuu haluta muuttaa jotain ilman että tietää miten.
Se on pelottavaa, mutta samalla ihan hemmetin totta.

Ja lopulta kaikki, mitä me tarvitaan, on päätös.
Keinot tarkentuu myöhemmin.

Riittää, että valitaan edes yksi pieni askel siihen suuntaan, missä halutaan olla.💛

Ja ehkä siksi rakastan käsilläseisontaa niin paljon.

Ei siksi, että se olisi akrobaattinen tai näyttävä.

Vaan siksi, että se opettaa just sen saman asian, mitä tää vuosi opetti mulle:

• muutos ei tapahdu kerralla
• eikä voimalla
• vaan sillä, että annat itsellesi luvan astua uuteen — vaikka vähän jännittäisi

Käsilläseisonta on tavallaan lempeä symboli identiteetin vaihdolle.
Se tuntuu aluksi epävarmalta, oudolta ja jopa pelottavalta…
mutta just siksi se on niin palkitseva.

Ja ehkä tää on vuoden se hetki, jolloin me saadaan yhdessä pysähtyä kysymään:

“Minkä version itsestäni haluan kutsua mukaan ensi vuoteen?”

Mä rakennan teille tammikuuksi pienen ilmaishomman tähän liittyen —
sellaisen pehmeän aloituksen, joka ei vaadi mitään, mutta voi muuttaa paljon.

Kerron siitä lisää ensi viikolla. 🤍

Ihanaa sunnuntaita
ja kiitos kun kuljit mukana tässä mun vuoden tärkeimmässä tarinassa.

— Nita